Jääkarhu
Lähde: www.nalle.to/karhut/jaakarhu.html
Naparetkelijöitä paleltaa aina enemmän tai vähemmän. Toisin on laita jääkarhulla, arktisten jääkenttien valtiaalla. Jääkarhu on sopeutunut äärimmäisen kylmiin olosuhteisiin. Sen paksu, valkoinen tai kermanvärinen turkki on erinomainen eriste maalla ja erityisesti vedessä paksun, vettä läpäisemättömän pohjavillan ansiosta. Karvapeitteen alla oleva musta iho sekä ihonalainen rasvakerros varastoivat lämpöä tehokkaasti. Lämpöä haihtuu mahdollisimman vähän pienten korvien, kuonon ja jalkapohjien kautta. Ylimääräistä lämpöä jääkarhu poistaa kehosta läähätyksen avulla.
Jääkarhujen levinneisyys kattaa lähes koko pohjoisen jäämeren jäätiköt ja rannikot. Erityisesti jääkarhuja esiintyy Kanadan arktisilla alueilla, Siperian ja Venäjän pohjoisosissa, Länsi- ja Pohjois-Alaskassa, Grönlannissa ja Huippuvuorilla (kuva 1). Kannasta yli puolet elää Kanadan arktisilla alueilla, minkä vuoksi Kanadalla on suuri vastuu jääkarhujen suojelussa. Kokonaispopulaatio on eri lähteistä riippuen 20 000 – 25 000 yksilöä. Arviot ovat epätarkkoja johtuen arvioinnin vaikeudesta laajalla napa-alueella ja jääkarhujen laajasta liikkuvuudesta. Kanta on tällä hetkellä suhteellisen vakaa, vaikka jonkin aikaa sitten populaatio pieneni tasaisesti. Toisilla alueilla kannat ovat jopa hieman aiempia tiheämpiä, mutta paikoin kanta on pienentynyt merkittävästi (mm. Baffinin alueella). Jääkarhu luetaan uhanalaisiin eläimiin, vaikka Kanadan alkuperäiskansoilla on oikeus metsästää vuosittain n. 700 yksilöä.
Jääkarhu (Ursus maritimus) on osittain vedessä elävä eläin. Tämän vuoksi sille on kehittynyt vedessä liikkumista helpottavia ominaisuuksia, kuten varpaiden väliset poimut sekä virtaviivainen ruumiinmuoto. Jääkarhu voi ylittää jopa 100 km:n mittaisen merialueen uimalla vauhdin ollessa tasaisesti 5-6 km/h, sukeltamaan se pystyy yhtäjaksoisesti n. 2 –3 minuuttia. Varpaiden poimujen lisäksi tassut ovat suhteellisen leveät, minkä vuoksi ohuella jäällä tai lumessa kantavuus paranee. Erona muihin karhuihin on lisäksi mm. pidempi kaula ja pidemmät jalat sekä yleisesti jääkarhun massiivinen koko, sillä jääkarhu on maalla elävistä pedoista kookkain. Täysikasvuisen karhun säkäkorkeus on 120-140 cm, pituus kuonosta hännän päähän 220-350 cm (naaraalla 200-250 cm) ja paino 350-800 kg (naarailla 175-300 kg). Tosin mm. Kanadan pohjoisosien alkuperäisasukkaiden mukaan metsästyksen yhteydessä saaliiksi on saatu jopa yli neljän metrin mittaisia uroksia. Vaikka eroja tutumpiin maakarhuihin on paljon, katsotaan jääkarhujen kuuluvan maakarhujen kanssa samaan Ursus –sukuun (jonkin verran jääkarhusta käytetään edelleen nimeä Thalarctos maritimus). Ursus –sukuun kuulumista puoltaa mm. se, että jääkarhu pystyy tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä muiden maakarhujen kanssa.
Jääkarhun pääravintokohde ovat hylkeet. Lisäksi jääkarhut (kaikkiruokaisina) käyttävät ravinnokseen mm. valaiden ruhoja, pieniä mursuja, kaloja sekä pienempiä nisäkkäitä, lintuja, munia, kasveja ja jäkälää silloin kun on puutetta suuremmista saaliseläimistä (esim. kesäisin). Hylkeiden saalistuksessa jääkarhu on ekspertti; yleisimmin se vaanii hylkeitä jäätiköllä niiden hengitysaukkojen äärellä useita tunteja odottaen. Hylkeen pään ilmestyessä aukkoon karhu iskee voimakkaasti käpälällään ja vetää lopuksi koko ruhon ylös hengitysaukosta. Toisinaan karhu lähestyy tuulen alta jäällä olevia hylkeitä ja tilaisuuden tullen sulkee nopeasti niiden ainoan pakotien mereen. Joskus karhu saattaa lähestyä sulan reunalla olevia hylkeitä uimalla vain kuono hieman meren pinnalla liikkuen, ja lopuksi kokonaan sukeltamalla ennen nopeaa hyökkäystä vedestä jään reunalle. Hylkeiden lumen alla oleviin pesiin (poikasten synnyttyä hylkeet ovat lumen alla onkaloissa) karhu osaa vainunsa avulla. Jääkarhu voi haistaa hylkeen jopa kahden metrin syvyisen hangen alta, ja se joko kaivaa poikaset esiin pesästään tai hyppii pesän päällä käyttäen massaansa saaliin tappamiseen ja esiin saamiseen. Napaketulla ja jääkarhulla voi olla kuuttien saalistamisessa myös eräänlaista ”yhteistyötä”, jolloin naali paremman vainunsa avulla ensin paikantaa pesän, houkuttelee ensin napaketusta kiinnostuvan karhun hylkeiden pesälle, jonka jälkeen karhu kaivaa hylkeet esiin naalin jäädessä myöhemmin karhun jättämille tähteille syömään. Vaikka jääkarhulla ei ole luontaisia vihollisia, se välttää saalistaessaan yleensä aggressiivisia kuplahylkeitä sekä erityisesti myös jääkarhuille vaarallisia kookkaita mursuja.
Yleensä jääkarhunaaraat saavat ensimmäiset pentunsa viisivuotiaina. Parittelu tapahtuu huhti-kesäkuussa. Sama uros voi paritella useamman naaraan kanssa. Pesäpaikan naaras etsii marras-joulukuussa. Pesä on yleensä paksummassa lumikinoksessa eli rantojen läheisyydessä. Pentuja on yleensä kaksi (joskus jopa neljä) ja ne syntyvät joulu-tammikuussa. Naaras jättää pesänsä maalis- tai huhtikuussa, jolloin nälkäiset ja pentujaan suojelevat naarat voivat olla hyvin vaarallisia. Pennut seuraavat emoaan n. 2,5 vuotta eli naaras voi synnyttää uuden pesueen enintään kolmen vuoden välein. Paritteluaikoina keväisin myös urokset ovat erittäin aggressiivisia ja voivat tappaa myös pentuja. Pesueita ja paritteluaikaa lukuun ottamatta jääkarhut liikkuvat yksin ja kohdatessaan ne pysyvät toisista erillään. Toisaalta hyvien ravintokohteiden lähettyvillä (sulana pysyvät runsaan hyljekannan alueet, suuret valaan raadot) karhuja voi olla tiheästi tai jopa kymmeniä saman ravintokohteen ympärillä.
Huolimatta siitä, että Arktiksen valtiailla ei ole luontaisia vihollisia, uhkaa jääkarhuja erityisesti ilmastonmuutos jonka vaikutus on suurimmillaan juuri maapallon pohjoisimmilla alueilla. Muita uhkia ovat samoin ihmisen aiheuttamat häiriöt kuten raskasmetallien ja ympäristömyrkkyjen (esim. PCB, DDT) kulkeutuminen, liikametsästys sekä öljyn ja kaasun etsintä jääkarhujen elinalueilta. Ravintoketjun loppupäähän eli jääkarhuihin kertyvät raskasmetalli- ja myrkkymäärät ovat korkeita, mikä näkyy erityisesti suurena pentukuolleisuutena vastustuskyvyttömien pentujen saadessa myrkkyjä suoraan emonsa maidosta. Konkreettisesti merkkinä jääkarhuja uhkaavista tekijöistä on jääkarhujen perinteisten kulkureittien aikaisemmasta poikkeava jäänmuodostuminen. Jääkarhujen liikkuessa talvisten ja kesäisten elinalueidensa välillä ne eivät pysty käyttämään pitkään sulina pysyviä merialueita kulkemiseensa, ja nälkäiset karhut etsivät ravintoa mm. yhä lähempää ihmisasutusta. Vaarana on jääkarhujen tottuminen ihmisten läsnäoloon, ravintotottumuksien muuttuminen ja tiheämmän kannan painottuminen rannikoille ihmisten läheisyyteen, missä karhujen selviytyminen on myös paljon epätodennäköisempää kuin aiemmin.
Arktisten merialueiden jääpeitteen kokonaispinta-ala on pienentynyt 25 vuodessa keskimäärin n. 7 % ja 10-15 % verrattuna 1900-luvun puolenvälin tilanteeseen samalla kuin jääpeite on 40 % ohuempi kuin aiemmin. Jo vuonna 2080 saman trendin jatkuessa Arktiksella ei ole enää jäätä kesäaikana. Missä määrin uhanalainen jääkarhukanta pystyy vastaamaan herkkiä elinympäristöjä muokkaaviin muutoksiin?
Lisää aiheesta: