TV- ja valokuvaus arktisella retkikunnalla eroaa monin tavoin tavallisesta sunnuntainäppäilystä.

Valokuvaajan arkipäivää ovat jatkuvasti palelevat ja jäätyneet sormet. Kolmekymmen asteinen metallikamera kun tuntuu kylmältä. Kamera taas valittaa jatkuvasti heikoista paristoista tai akuista. Jos kaikki muuten taas on hyvin, niin vähintään kalusto on lumessa. Pakkasessa olevia kameroita ei tiivistyvän kondessioveden takia kannata usein lämmittää, joten sisäkuvat teltoista jäävät vähiin.

Lähes yöttömässä yössä ei valon riittävyys kuvaamisen kannalta ole ongelma, paremminkin päinvastoin. Sen sijaan ongelmia tulee pilvisillä keleillä kontrastin ollessa olematon.

Kun kuvaaja hiihtää retkikunnan mukana vetäen muiden tapaan koko ajan ahkiota perässään, vaatii käytännön toiminta totuttelua, viitseliäisyyttä ja toisinaan pitkää pinnaa. Hyvien kuvien saaminen vaatii jatkuvaa ennakointia, jotta kuvaaja olisi valmiina sopivan lumilohkareen takana retkikunnan hiihtäessä ohi. Usein paras tapa ehtiä edelle, on tinkiä tauosta ja lähteä liikkeelle muutama minuutti etuajassa. Joka tapauksessa kuvaus on jatkuvaa singahtelua retkikunnan ympärillä tehden matkan teosta mielekästä joskin paikoin erittäin rankkaa ja valitettavasti siitä huolimatta suurin osa kuvista otetaan takavinkkelistä.

Parhaat kuvat syntyvät yleensä huonoimmassa mahdollisessa kelissä, joten viimeistään myrskyn pauhatessa ja pakkasen paukkuessa vaaditaan kuvaajalta melkoisenn paljon viitseliäisyyttä kaivaa kamera esiin ja ottaa kuvia.